J A A N A  H U L D É N
Traumapsykoterapeutti · Kouluttajapsykoterapeutti (k)


HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ

Heräsin painajaiseen, missä huusin ääneen "MÄ VIHAAN SITÄ AKKAA!!!". Ystäväni heräsi huutooni, mikä unessani oli kohdistettu isälleni, jolle kerroin tunteistani sinua kohtaan, äiti. Näitä painajaisia on ollut lähiaikoina tiheään, joissa huudan tunteeni sinua kohtaan, lujaa unissani. Mitkään tunteeni eivät ole koskaan positiivisia Tunteet ovat puhdasta kauhunsekaista vihaa ja alistunutta "hyväksymistä". Olen loukussa...

Huomenna on äitienpäivä ja olen tulossa perinteiseen tapaani juhlimaan äitikultaani hymy huulilla ja sydän murskana. Kuka on tuo tyttö, joka ajattelee sisimmässään niin PAHAA sinusta, jonka ansiosta olen täällä ylipäätään? Olen sanonut sinulle suoraan niin monta kertaa, että olen sinuun pettynyt ja et koskaan tunnu piittaavan. Minua ei ole olemassa. En tiedä kuka tyttö huomenna juhlistaa olemassaoloasi äitinä, koska minulla ei ole koskaan äitiä ollut. Olen aina kokenut itseni orvoksi, ei ole olemassa hetkiä, milloin olisin kokenut jotenkin toisin. Ei minulla ole äitiä, huutoni on syvä ja pysyvä, etsin sinua joka paikasta, kaikesta ja kaikista tietämättä kuitenkaan etsiväni. Luulen, että minulla on äiti, mutta se et ole sinä. Missä on MINUN äitini, se jonka voin tunnistaa omakseni?

Äiti, otin juuri diapamin, koska minulla on niin paha olla. En voi soittaa sinulle ja kertoa olostani. Sinusta vika on minussa, jos voin pahoin. Olen tehnyt sinusta jotakin väärin, jos voin muuta kuin hyvin, näin ainakin oletan. Tunnen kamalaa syyllisyyttä pahasta olostani. Tai en edes tiedä mitä tunnen. Ajatuskin sinusta saa minut kananlihalle, vaikka olit äiti, joka osti lapselleen kaikki lelut ja kauneimmat vaatteet, mitä kaupoista löytää. Koskaan en nähnyt nälkää, jouluisin hukuin lahjojen määrään joita sain aina enemmän kuin kukaan naapurin lapsi Olinko asiasta ylpeä, en tiedä, niin halusin ainakin ajatella... tyhjyys sydämessäni olin teidän "Joulu-tyttö". Esitinkö roolini hyvin? Olinko koskaan tuo jouluinen tonttu? Äiti, luulen että voin jo silloin pahoin.

Miksi olen vuosia jauhanut huonosta äitisuhteestani? Kaiken kaikkiaan olen kasvanut hyvissä olosuhteissa, minulla on ollut äiti ja isä ja olen nähnyt paljon eri maita matkustellessa teidän kanssanne. Mutta sitä et tiedä, että halusin hypätä alas Eiffel-tornista Pariisissa, Pisan torniin en uskaltanut kiivetä, koska pelkäsin hyppääväni alas. Berliinin hajonneilla muureilla tunsin yhteyttä vankeihin, samaa vapauden kaipuuta, mitä rajaa luvattomasti ylittäneet kokivat, useat henkensä hinnalla. Äiti, mitä on vapaus? Vihasin Venetsian matkaamme kun tappelitte isän kanssa koko ajan. Minulla oli kaunis hattu päässä, miksi et rakastanut minua? Miksi et nähnyt syvää tuskaani, se oli niin näkyvää! Kadehdin Da Vinciä, Marco Poloa, Anne Frankia.. Olen nähnyt maailmaa paljon, mutta sisäistä maailmaani ei ole nähnyt kukaan. Onko sitä edes olemassa, kuka sen löytää ja valloittaa omakseen? Sitä ei ollut enää Venetsiassa, mutta te ette sitä tienneet. Halusin jo silloin olla luova, taiteilija tai ainakin eläväinen, sisäisen maailmani kaltainen. Sinä et koskaan nähnyt minua pintaa syvemmälle ja se pintakin minkä näit oli oma kuvasi, mitä en todellakaan heijastanut takaisin. Olet minulle suuri mysteeri äiti! Olet aina niin lähellä, mutta niin kaukana, aina läsnä, mutta et koskaan lähellä. Aina tuottaen minulle pelkkää kipua. Kipu on ainoa mitä muistan. En tiedä, oletko koskaan iloinnut minusta, olemassaolostani. Minulle olit pelkoa täynnä oleva vihainen hahmo, jota pelkäsin ja vihasin. Anteeksi äiti, mutta olen aina vihannut sinua, en ole koskaan tuntenut rakkautta sinua kohtaan. Jostain tunnen rakkauden, minulla on aina ollut jonkinlainen käsitys siitä, mutta en tiedä mistä se tulee. Sen tunnen kuitenkin olevan siellä jossain, piilossa kaukana toisessa maailmassa, siellä missä minä olen. Äiti, kertoisitko minulle missä minä olen? Missä on kotini? Onko kokemukseni minuudestani totta vai olenko todella kadotettu sielu?

Syvää tuskaa rinnassani kirjoitan tätä enkä edes tiedä kuka tätä kirjoittaa. Ostin lesboporno dvd:eitä, luen tositapahtumakirjoja traumaattisista lapsuuksista, minulla soi tumma hevi musiikki korvissa. Sinäkin olet kuullut tätä musiikkia. Ilokseni pidit tästä, koska tämä muistuttaa niin paljon klassista musiikkia. Automatkoilla mökille ollaan paljon kuunneltu minun musiikkiani, sen te tiedättekin että olen kadonnut musiikin maailmaan. Siellä maailma on kaunis ja kaipuuni saa sanat. Ikävää että mökki on minulle pääasiassa kuuma helvetti kaikkine kamaline välikohtauksineen, minun ainoa nautintoni on ollut automatkat jolloin olen saanut olla rauhassa ja katsella ikkunasta luonnon maisemia ja kuunnella musiikkia. Mutta pääni on ollut aina noilla matkoillakin raskaiden ongelmien uuvuttama. Miksi et koskaan ole auttanut minua äiti? Kyllä sinä tiedät että tyttäresi kärsii! Et ole koskaan välittänyt, tiedän, sinulla ei ole mitään mielenkiintoa maailmaani kohtaan. Minusta on aina tuntunut että nautitkin siitä, että kärsin. Vaikka et kärsimystäni tunnistakaan. Et ole yhtään elettäni tulkinnut oikein, on ollut ihan sama mitä sanon tai teen – se ei ole vaikuttanut käytökseesi ollenkaan. Minun elämiselläni ei ole ollut mitään merkitystä. Olet etäinen kummitus, ikuinen mysteerini ja tuskani. Kaunis ja hauras, mutta niin ilkeä!

Pelkäsin 4-vuotiaana vaatekaapissa kun tappelitte isän kanssa ja rojahdit teatraalisesti lattialle. Isä lohdutti sanomalla "Ei me erota" ja minä olin todella pettynyt, toivoin että isä vie minut pois luotasi ikuisiksi ajoiksi, äiti. Minun on aina pitänyt pelätä sinua. Et ole koskaan ollut tyytyväinen ja päähänpistosi ovat aina olleet minusta kummallisia. Olin 7-vuotias kun ensimmäisen kerran muistan kokeneeni jotain todella musertavaa. Tennisleirillä minut oli imeä musta pilvi, se täytti minut kokonaan ja pääni oli täynnä sumua ja tuntui että pyörryn, se kaikki oli ihan liikaa! Mutta en tiedä mikä. Pääsin sieltä pois, muistan katsoneeni peiliin, te tappelitte isän kanssa toisessa huoneessa. Sen jälkeen oli tenniskilpailu ja hävisin ja tunsin kamalaa häpeää, koska tiesin jotenkin pelaavani tahallani huonosti. Pelkäsin vastustajaani, koska se äiti sinun sanoin oli minua niin paljon parempi lapsi. Olisihan minun pitänyt se voittaa, mutta jalat tutisivat pelosta. Äiti, olet ajanut minut mustaan paikkaan, paikkaan, mitä ei ole olemassa. Se olen minä, se jota ei ole olemassa. En kohta edes muista miltä tuntui olla olemassa. Siitä on aikaa. En koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi naiseksi, kamalaksi noita-akaksi. Olit minulle noita-akka, kaikkien satujen paha äitipuoli, noita, pahuuden ruhtinas. Vaikka sanoitkin minun olevan tuota kaikkea. Mikä paha se meitä yhdistää, äiti?

Olisin niin halunnut että olisit minut edes joskus ottanut syliisi ja hymyillyt, mutta löit jokaisella katseellasi minut maahan. Isä näki kaiken ja analysoi suhdettamme tarkkanäköisesti, mutta piiloutui sanomalehtiensä taakse. Uutiset olivat hänellekin tärkeämmät kuin oma tytär. Niin toivoin isän vievän minut pois luotasi, mutta isä mieluummin teki minusta pellen. Elämä on vitsi, näytelmä, ja minä olen näytelmän outolintu, syntisäkki, perheen pahuus ruumiillistuneena. Äiti, minun täytyy olla todella paha, koska kohtelit minua niin huonosti. Et koskaan ajatellutkaan että minultakin voisi pyytää anteeksi. Olin niin yksinäinen, olen niin yksinäinen!

Tuntuu pahalta kirjoittaa tätä, koska tiedät tämän kaiken. Olen ääneen rukoillut rakkauttasi ja silloin olet aina lyönyt minua. Kirjoitankin tätä itselleni, mutta en tunnista yhtään enempää vastaanottajaa kuin jos kirjoittaisin sinulle. Olen yhtä kuollut minulle kuin sinäkin. Tai sinä olet minulle paljon todempi kuin minä koskaan. Asut minussa, olet sisäinen mörköni, ikuinen muistuttajani kelvottomuudestani. Et jättänyt minua koskaan rauhaan, olit aina olan takanani kurkkimassa ja arvostelemassa, sanoen että minussa asuu saatana, joka päivä ja joka päivän joka ikinen hetki. Äiti, en muista sinun sanoneen minulle koskaan mitään muuta. Tiedän että olin silmäteräsi. Anteeksi, en koskaan tunnistanut rakkauttasi, jos minua todella rakastit. Ehkä haluan ajatella, että rakastat minua, mutta se on niin kaukana, se ketä rakastit, se luomus joka päivä päivältä oli yhä vähemmän minä. Vai oliko se minä? Silloin todella olin paha ja olen paha. En koskaan tajunnut sitä pahaa mitä olin ja tein. Tein parhaani, olin parhaani.

Miten voin hyväksyä tekosi ja sanasi joita en koskaan ymmärtänyt enkä tule koskaan ymmärtämään. En ymmärrä miksi minua niin vihasit ja jatkuvasti. Olen sumussa, ikuisessa pimeydessä. Onko tämä minun elämäni. Vihaan jo tätä kirjoittamista, koska tämä ei tunnu oikein koskettavan minua. Se tyttö on kuollut, jota tämä kosketti. On jäljellä vaan tyhjät sanat ja tyhjä sydän. Vihaan itseäni ja elämääni, minkä totesit kauan sitten tylsäksi. Miten elämästäni tulisi sellainen ettei se olisi tylsä, sellainen elämä, mikä olisi hyvä elämä? Sellainen elämä, mistä sinäkin voisit äolla ylpeä?

Mitä haluan sanoa sinulle äiti? Vihaan sinua! Vihaan tapaasi kohdella minua, miten kävelit ylitseni ja hallitsit koko elämääni. En saa sinua ulos itsestäni. Myrkkysi virtaa suonissani, myrkyttää ajatukseni, en, en osaa ja voi sinua rakastaa. Anteeksiantoa en ymmärrä. Pääni on hajonnut, ei sellainen pää todella osaa enää antaa anteeksi. Olenhan minä hyvä tyttö, niin kiltti, kyllä minä sinulle anteeksi annan ja annan pissata päälleni vaikka kuinka paljon lisää. Kuinka kuollut voi antaa anteeksi? Sanasi elävät minussa ja olen kyllä uskonut kaiken mitä minusta olet sanonut. Miksi et siltikään minua rakastanut? Minusta tuli hullusi, juuri se mitä ennustit etkä siltikään minua rakasta. Häpeät minua. Häpesit jo silloin kuin synnyin. Huusin kerran parvekkeelta naapurin pojille "Uskallan mäkin puhua, ettekö te uskalla puhua!?" Tiesin äiti jo silloin että olen oikeasti se ujo, minä minut näit.

Et hyväksynyt minun kavereitani, olin aina väärässä seurassa. Sanoit minua SIAKSI. Pelkäsin koulussa, pihalla mutta eniten kotona. Huoneessanikaan en saanut olla rauhassa kun tulit sisään milloin sattuu ja hakkasit minua seinään ja huusit että olen ihan samanlainen kuin skitsofreeninen tätini. Sanoin sinulle monta kertaa, että mene pois, mutta sanoillani ei ollut mitään vaikutusta. Muistan aina hullun kiillon silmissäsi. Oudot kohtauksesi, mykkäkoulusi, syytöksesi.. Miten olla nainen ja vielä naisista pitävä nainen? Minua kiusattiin koulussa kamalasti ja kerroin siitä teille, mutta nykyäänkin väitätte etten koskaan kertonut. Olin aivan solmussa minuuteni kanssa ja teitä kiinnosti vaan opiskelumenestykseni. Teidän käytöksessänne ei ole koskaan ollut pienintäkään järkeä. Ette tule koskaan tajuamaan mitään, mutta niin toivoisin että joku päivä ehkä tajuaisitte. Haluan muuttaa maailmaa, mutta teitä en voi muuttaa, en voi muuttaa menneisyyttäni. Mutta haluaisin, jos vapauteni riippuu siitä? Voinko olla vapaa, jos asioita ei voi koskaan muuttaa?

LAPSESI